Keskustelin eilen tulevan valkean paidan omistajan kanssa ja päädyin siihen, että paita menee purkuun vielä kerran. Sain sen tehtyä lauantaina kainaloihin asti, siis pyörönä ja nyt on hiha menossa, muttamutta.. Jotta ei tarvitsisi ahdistella villapaidan korsettimaisuuden takia niin taidan ottaa vielä kerran. Ei harmita itteeni eikä saajaa. Sitäpaitsi villapaita on aika inha jos se on liian tiukka. Toki istuva saa olla mutta jos paita soi päällä niin tuota..
Toisaalta harmittaa, mutta huomaan kasvaneeni henkisesti ja fyysisesti tässä käsityöurallani. Ennen moinen purkuoperaatio olis aiheuttanu työn auttamattoman hylkäyksen nurkaan ja toivottoman hermostumisen. Nyt muutaman irvistyksen jälkeen halu tehdä hyvää työtä voittaa ärsytyksen. Myös neulomisnopeus on kasvanut niin paljon, ettei moiseen puikkojen kilistelyyn mee enää kamalasti aikaa ja kuten aikasemmin oon sanonu, käsillä tekeminen rentouttaa aivolihaksia. (onon, aivoissa on lihakset). Nyt vaan pohdin, että teenkö hihan ensin valmiiks vai puranko ja aloitanko heti tuosta helmasta. Taidan purkaa, niin ei tarvia miettiä enempää vaan voi taas neuloa huoletta. Hihaa valmistu eilen 20cm.
Myös isoäidin neliöitä syntyi taas pari. Laskeskelin, että ponchoon niitä menee tod näk 64 kappaletta, puuttuu enää parikymmentä. Tuo 7 veljeksen raita näyttää hurjan hyvälle noissa neliöissä.
2 kommenttia:
eikö olekin jännä ilmiö? Tarkoitan siis tuota että on niin kova hinku saada tietty työ valmiiksi, että se ei hautaudukaan enään keskeneräisten laatikkoon.. mäkin jouduin vittadinia purkamaan parin illan työn, kyllä ketutti, mutta on kova halu saada se valmiiksi ja pian..
On ja jännää on myös tuo kärsivällisyyden lisääntyminen näin iän myötä ilmeisesti :) ja toisaalta myös se, et vaikka on kamala kiirus ja halu saada työ valmiiks ni ei silti tee vähän sinnepäin vaan mahd hyvin.
Lähetä kommentti