Kyllä se hellii, luontoäiti nimittäin, välillä kuumottaa niin, että hiki virtaa, välillä taas paukuttelee pakkasilla poskille. Tänään aurinko näkyi ehkä 5 minuuttia, tai olisi näkynyt, jos se ei olisi ollut pilvien takana. Metsä näytti kauniille, valoisana hetkenä, sinisenä hetkenä, hämärässä ja pimeässäkin.
Tällä viikolla ollaan oltu jäällä ensimmäisiä kertoja tänä talvena ja taas kerran, niin kuin aina, se hämmentää suunnattomalla suuruudellaan, jää nimittäin, lakeus.. täällä idemmässä kun on mäkiä, notkoja, nyppylöitä, lahtia ja saarelmia, ei tasaista, suurta pintaa, jota pitkin voi kävellä. Se hämmentää pienen ihmisen ja sen pienuuden ihan huomaa keskellä valkeutta, koskematonta hankea. Voi katsella tuttuja maisemia vähän kuin peilistä, sieltä toiselta puolelta... ei meinaa tunnistaa ollenkaan.
Lumi antaa ihan uusia ulottuvuuksia, rimppakinttukoivu näyttää paksulle daamille, ylikäveltävät kuusentaimet töröttävät jykevähahmoisina ja ne miljoonat jäljet tuolla, kuka on kipittänyt mistäkin ja mihin suuntaan. Koiran hajuaistin toimivuus näkyy kerrankin. Ei epäilystäkään mitä karvakorva seuraa nuuskuttamalla tai mihin se seuraavaksi kurvaa, apuviivat ihmissilmälle on piirrettyinä.
Niin paljon kuin kesästä pidänkin, niin tää vuodenaika pimeyksineen tuntuu enemmän omalle. Ehkä se on, se pohjoinen, tai no, itäinen luonteenlaatu, veressä elävä pieni pimeäeläin, joka tuntee olevansa kotona lumisessa metsässä illan hämärtyessä.
It is Independence Day of Finland. I'm happy to live here, middle of the snow now.
